Opiskelen nyt Savonia ammattikorkeakoulussa tanssinopettaja-linjalla ensimmäistä syksyä. Saimme tehtäväksi kirjoittaa kommentoivan referaatin Eeva Anttilan teoksesta "Taiteen jälki" (Teatterikorkeakoulu, 2011). Valitsin referoitavaksi sieltä artikkelin otsikolla "Taiteen tieto ja kohtaamisen pedagogiikka". Alkuperäisteksti löytyy täältä (sivut 151-174). Haluan jakaa kirjoitukseni, koska mielestäni käsiteltävä aihe on niin kiehtova. Jos siis haluat lukea lyhennetyn tekstin ja minun näkemyksiä asioista, lue tämä blogiteksti. Alkuperäistekstikin on hyvin kiehtovaa luettavaa, ja "Taiteen tieto" kokoelmassa on muitakin kiinnostavia tekstejä (yllä olevan linkin takana).

Nautinnollisia lukuhetkiä, rakas seuraaja!

Kuvituskuva: Minä ja koulukaverini Noora. Otettiin tää nojaus-kuva englannin tunnin yhteistä esitelmää varten. :D

Taiteen tieto ja kohtaamisen pedagogiikka

Kommentoiva referaatti Eeva Anttilan kirjoituksesta

Eeva Anttila pohtii kirjoituksessaan "Taiteen tieto ja kohtaamisen pedagogiikka" mikä on dialogisen taidepedagogiikan merkitys nyky-yhteiskunnassa. Hän peilaa pohdintojaan filosofiseen kirjallisuuteen ja länsimaiseen epistemologiaan eli tieteen tutkimisen alaan. Samalla Anttila avaa käsitettä taiteen tieto, mikä ensikuulemalta saattaa vaikuttaa hyvin epämääräiseltä termiltä hyvin filosofiselle aiheelle. Anttilan kirjoituksen luettua taiteen tieto muodostuu ymmärrettäväksi ja loogiseksi termiksi, mikä kuvaa taiteen luonnetta niin tietoiseen kuin tiedostamattomaan kokemiseen ja elämiseen pohjautuvaa viisautta, jota koetaan, luodaan ja eletään todeksi taiteen kautta. Anttilan kirjoitus on osa hänen kokoamaa teosta "Taiteen jälki: Taidepedagogiikan polkuja ja risteyksiä" (Teatterikorkeakoulu, 2011).

Tekstissään Anttila kuvaa länsimaisen tutkimuksen ja ymmärryksen kehittymistä, joka valistuksen ajasta, mitattavan tiedon ja rationaalisuuden ensisijaisuudesta, on muuttumassa paraikaa kohti ihmisen subjektiivisia kokemuksia huomioon ottavaan, kokonaisvaltaisempaan aikaan, jossa tiedon varmuus saattaa muodostua hatarammaksi. Hän jatkaa tuomalla lyhyesti esille millaista valistusta olemme saaneet, kun rationaalisuutta on korostettu. Hän mainitsee muun muassa tunteettomuuden ja kykenemättömyyden muodostaa välittömiä inhimillisiä havaintoja.

Anttila johdattelee lukijan syvemmälle aiheeseen kertomalla valistuksen vastaliikkeenä syntyneistä ajattelutavoista. Hän käsittelee feminististä epistemologiaa, jonka mukaan tieto on yhteydessä tiedon tuottajan henkilökohtaisiin kokemuksiin, sukupuoleen, yhteiskunnalliseen asemaan ja arvoihin. Lisäksi Anttila kertoo ruumiinfenomenologiasta, jossa ihminen nähdään kokonaisuutena, jossa keho (tai ruumis) on ihmisen maailmassaolemisen, havaitsemisen ja oppimisen keskus ja näin myös mielen tai tajunnan perusta. Tajunnasta Anttila avaa käsitteistöä mikä liittyy alitajuntaan, tajuntaan ja tiedostavuuden liikkumiseen alitajunnasta tajunnan puolelle. Anttila tuo esille kehollisen kokemisen ja aistimisen merkityksen oppimisessa. Hän huomauttaa, että vain osa aistimuksista yltää tietoisuuden sille tasolle, joka muodostaa kieltä ja symbolien muodossa tapahtuvaa ajattelua. Anttila nostaa myös sen, että ihmisen luonnollinen ensimmäinen tapa olla vuorovaikutuksessa, perustuu jo vastasyntyneenä esteettiseen havainnointiin ja rytmiseen vuorovaikutukseen. Hän kertoo, miten kokemukset luovat ihmiselle käsitteistön kaltaisen pohjan, johon hän peilaa ja suhteuttaa tulevia kokemuksiaan, muodostaa merkityssuhteita ja rakentaa identiteettiään.

Artikkelin loppupuolella Anttila pohtii mikä on taiteellisen kokemuksen ja toiminnan merkitys ihmiselle ja ihmiseksi kasvulle. Hän toteaa, että taiteella näyttäisi olevan erityinen voima sekä ihmisen sisäisen että ihmisten välisen dialogin herättämisessä. Anttila huomauttaa sen, että toisaalta taidetta pystyy kohtaamaan eri tavoilla: Reflektiivisesti, jolloin ihminen tunnistaa itsensä kohtaamisen kohteesta erillisenä tai "tietoiseksi tulemalla", jolloin kohde lakkaa olemasta irrallinen objekti. Anttila muistuttaa, että ihmisinä syntymän jälkeen koemme tarvetta kokea yhteyttä erillisyyden sijaan. Hän esittää, että taiteen kohtaaminen harjaannuttaa meitä avoimuuteen ja muuntumiseen, ja samalla meille avautuu mahdollisuus valita avoin kohtaamisen tapa muuallakin elämässämme. Hän nostaa taidepedagogien roolin tärkeäksi taiteen oppimisen osana nimenomaan tukemaan ihmistä löytämään itselleen relevantteja kokemisen tapoja, jotta oppiminen tukee ihmisyyttä. Samaistun Anttilan esille tuomiin ajatuksiin taiteen pedagogiikasta, ja koen että aihepiirin pohtiminen on todella kiehtovaa ja tärkeää sekä pedagogina että ihmisenä.

Pedagogian historiaa

Entisajan pedagogiset käytännöt olivat rajuja ja perustuivat Anttilan mukaan 1900-luvun alun yleiseen rationaalisuuden ihannointiin ja tässä yhteydessä erityisesti kapeaan rationalismiin. Kapealla rationalismilla hän tarkoittaa valistuksen ajan idealistista ajattelua ihmiskunnan edistyksestä ja järjen voimasta, johon ei mahtunut yksilön kokemusta herkkyydestä tai aistillisuudesta. Tositarinat kansakoulujen tiukoista, vitsoilla kurittavista opettajista tulvi-vat mieleeni, kun ajattelen aihetta. Anttila huomauttaa, että tarve nähdä taidepedagogiikka toisin, inhimillisemmin, juontaa juurensa osin näistä kokemuksista, joita entisaikojen kasvatit ovat joutuneet kokemaan. On hienoa, että ikävää kurituskasvatusta ei olla haluttu jatkaa seuraaville sukupolville. Kehitys herkkyyttä kohti alkoi Anttilan mukaan toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa.

Tieto ja kehollisuus

Anttila esittelee lyhyesti kaksi ajattelun filosofiaa, joissa ihminen nähdään kokonaisvaltaisesti. Ruumiinfenomenologia ja feministinen epistemologia. Feministinen epistemologia pohjautuu kehollisuuteen vahvasti, sillä kuten Anttila kertoo, feministinen tietoteoria tunnustaa, että keholla ja ruumiillisuudella on suuri merkitys tiedon tuottamisessa. Tämä teoria ottaa huomioon myös ympäristön ja yhteisöjen vaikutuksen, sillä kokemusmaailma on aina suhteessa siihen missä ajassa ja paikassa koemme. Anttila kiteyttää tämän kauniisti: "Tieto rakentuu näin henkilökohtaisena, paikallisena ja yhteisöllisenä prosessina." Anttila määrittelee ruumiinfenomenologian Rouhiaisen mukaan seuraavasti: Ruumiinfenomenologiassa ihminen nähdään kokonaisuutena, jossa keho (tai ruumis) on ihmisen maailmassa-olemisen, havaitsemisen ja oppimisen keskus ja näin myös mielen tai tajunnan perusta. Tanssialan ihmisenä koen kehollisuuden vahvasti osaksi tietoisuuttani, ja tuntuu oudolta, että aina tai kaikkialla ei olla ajateltu eikä edelleenkään ajatella niin.

Anttila tuo aihetta lähemmäksi minua lukijana, todeten, että myös Suomessa voidaan tunnistaa tapahtuneeksi ns. somaattinen käänne, 1980-luvulta lähtien. Anttila muistuttaa somaattisten menetelmien moninaistuvan koko ajan ja toteaa alan kehityksen olevan elävässä suhteessa myös taidealojen yliopistolliseen koulutukseen ja tutkimukseen. Tämän huomautuksen sisäistäneenä, tajuan olevani osa tärkeää kehitystä maailmassa. Koen vastuuta jatkaa kehitystä ja pelon sekaisella innolla odotan tulevaa uraani taidepedagogina.

Pohjustettuaan taiteen tieteen ja pedagogiikan historiallisia käänteitä, Anttila esittää, että kehollinen (tai ruumiillinen) käänne voi toimia alustana, johon kiinnittyy niin oppimisen empiirinen tutkimus kuin ihmisenä olemisen filosofinen pohdintakin, toisin sanoen, merkitysten ja arvojen pohdinta. Lisäksi hän jatkaa: "Tietoisuuden, ajattelun ja oppimisen kehollisen perustan oivaltaminen ihmistutkimuksen yhteisenä lähtökohtana voi toimia hedelmällisenä kannustimena eri tiedonalojen, esimerkiksi taidepedagogiikan ja oppimisen psykologian, väliselle vuoropuhelulle ja yhteistyölle."

Tajunnan kokemuksellinen perusta

Anttila toteaa, että kehon ja tajunnan yhteydessä käytetään paljon eri termejä. Hän avaa miten eri tutkijat käsitteistävät ideologioitansa ja kuinka eri termien alla olevat asiat asettuvat yleisiksi johtopäätöksiksi. Esimerkiksi esireflektiivinen ja reflektiivinen tietoisuuden tila termeinä kuvaavat kokemuksen matkaa kehon kautta tietoisuuteen tai alitajuntaan. Anttilan mukaan näihin tietoisuuden eri tasoihin liittyy mahdollisuus jonkun kokemuksen siirtyä alitajunnasta tietoisuuden puolelle myös jälkikäteen.

Anttila muistuttaa, että pitkään on vallinnut dualismi, eli käsitys ihmisyyden kahdesta erilaisesta ilmenemismuodosta. Hän tuo esille, että nykyään monet tutkijat pitävät sitä virheellisenä ja ovat luoneet uusia tapoja jäsentää kehon ja tietoisuuden yhteyden. Eri tutkijoiden näkemyksiä yhdistellen, hän toteaa ihmiskehon olevan orgaaninen luontokappale, joka tuottaa ja asuttaa subjektiiviset kokemukset, joista ihmisen tietoisuus itsestään herää ja joista tajuaminen ja tietäminen nousevat. Anttila korostaa, että näin ollen keho ja tajunta edellyttävät toisensa ihmisen koko-naisuudessa. "Orgaaniset, ei-symboliset prosessit ja tajuntaamme ulottuvat esireflektiiviset kokemukset ovat aina yhteydessä toisiinsa."

Anttila itse käyttää tässä käsitettä keho, kun hän viittaa siihen elävään organismiin, jossa aistimukset, tuntemukset ja kaikki kokemuksellisuus tapahtuu. Tässä keho tarkoittaa siis hänen mukaansa orgaanista, biologista, elävää kehoa, joka on myös kokemusten ja tajunnan asuinsija eli eletty keho. "Vältän käyttämästä sana mieli ja puhun sen sijaan tajunnasta ja tietoisuudesta viitaten inhimillisen kokemuksen kokonaisuuteen," Anttila toteaa.

Anttila pitää merkittävänä huomata, että suuri osa kognitiivisista prosesseistamme on tajuntamme ulottumattomissa. Ja että aivoissamme tapahtuu jatkuvaa hermostollista prosessointia ja uudelleen järjestymistä ilman, että meillä on mahdollisuutta ohjata näitä prosesseja, vaikuttaa niihin tietoisesti tai kokea niiden tapahtuminen. Kokemuksellisuuden kautta hän ottaa esille oppimisen prosessin. Anttila toteaa, että oppimista, eli hermostollista organisoitumis-ta, tapahtuu tietoisen toiminnan ulottumattomissa orgaanisesti, ilman että tiedämme niin tapahtuvan. Hän myös huomauttaa, että jos palaisimme dualistiseen näkemykseen, joutuisimme toteamaan, että kognitio on paitsi mentaalista, myös materiaalista. Anttila kertoo James S. Catterallin väittäneen, että taiteellinen kokemus muuttaa her-mostollisia ketjuja ja neuronien laukeamisen malleja (firing patterns) eli tuottaa muutosta ja oppimista ilman tietois-ta ponnistelua. Tästä esimerkkinä Catterall on maininnut pianonsoittoa harjoittelevan oppilaan, joka ei tiedä, että harjoittelu auttaa häntä tulevaisuudessa suurella todennäköisyydellä myös matematiikan oppimisessa. Catterallin mukaan taidekokemusten merkitys kehittyvälle ihmiselle on siis paljon moniulotteisempi kuin kokija itse tietää. Antti-la kirjoittaa lainaten Catterallia: "Ihminen orgaanisena olentona kietoutuu täysin ympäröivään todellisuuteen tässä tapahtumisen virrassa, josta kokemukset nousevat. Tietoisuus, identiteetti ja maailmankuva rakentuvat näistä kokemuksista, ja kaikki oppiminen suhteutuu tähän perustaan."

Anttilan mukaan taidepedagogiikka on toimintaa, jossa tätä kokemusten jäsentämisen tapaa harjoitetaan. Anttila toteaa, että taiteellinen toiminta kumpuaa tai saa merkityksensä kokemusmaailmastamme, myös tietoisuutemme esireflektiiviseltä tasolta. Näin avautuu väylä näihin kokemuksiin ja mahdollisuus jäsentää niitä. On kiehtovaa huomata, että näen tällaisen lähestymisen tanssin opettamiseen tulevaisuusorientoituneena. Tanssitunnit olisivatkin vahvasti osana todellisuutta, mikä johdattaa oppilaita kasvuun, tietoisemmaksi tulemiseen. Olen itse aiemmin opetuksessani ajatellut paljon enemmän nykyhetkeä kuin tulevaisuutta. Tämä toki selittyy paljolti sillä, että enimmäkseen oppilaani ovat aikuisia, jotka haluavat tulla tunneille unohtaakseen arjen. Heille ei ole niin relevanttia heidän omasta mielestään laajentaa ihmisenä kokemisen mahdollisuuksia. Mutta kukapa osaisi kaivata jotain, mitä ei ole tullut ajatelleeksi tai kokeneeksi. Tehtäväni on avartaa oppilaideni maailmaa, vaikka he eivät sitä tiedostaisikaan, ja samalla antaa onnistumisen ja ilon kokemuksia, arjesta pakenemisen työkaluja. Catterallin ajatus muutoksesta ja oppimisesta ilman tietoista ponnistelua tuntuu mielestäni alitajuisesti loogiselta. Se, että osaisin hyödyntää tätä tietoa opetuksessani, vaatii paljon aiheen reflektointia ja syventymistä kaikessa rauhassa.

Taiteen merkitys

Anttila kertoo, että esteettinen havainto on ihmisen ensisijainen maailmaan orientoitumisen väylä. Hän tarkoittaa tällä esimerkiksi nuoren vauvan kykyä olla vuorovaikutuksessa hyödyntäen ilmeitä, eleitä, liikkeitä ja rytmisiä, melodisia äänteitä. Anttila viittaa Ellen Dissanayeken käyttävän termiä esteettinen kognitio, joka on riippumaton symbolisen kognition kyvystä, kuten puheen ja sanojen tuottamisesta. On kiehtovaa muistaa, miten jo vastasyntyneet pystyvät kommunikoimaan ja toisaalta, miten jo esi-isämme pystyivät tai muut eläimet pystyvät kommunikoimaan käyttäen esteettisiä havaintoja, kun puhetaitoa ei vielä ole. Vaikka esteettinen havaitseminen kietoutuu mielessäni hyvin nopeasti symboliseksi, tunnistan, että jotkut liikkeet, äänteet tai rytmisyydet tuntuvat sellaisinaan luovan tiettyjä viestejä ja vastetta toisissa ihmisissä ja itsessäni. Tälle vastakohtana tuntuu olevan symboliikan käyttäminen symbolien päälle: Esimerkiksi kulttuurisidonnaisen historian opettelun kautta sisäistetyt termit, jotka sanoina tarkoittavat nykykontekstissa ihan muuta, ja niiden hyödyntäminen jonkun eteerisen sanoman välittämiseen, ehkä vielä käyttäen ironiaa. Symboliikan ymmärtäminen ja purkaminen alkutekijöihinsä, lähemmäs esteettistä havaintoa, lie-nee tärkeää tanssipedagogina. Tällöin voi päästä lähemmäs taitoa opettaa yksilöille heistä itsestään aidosti lähtöisin olevaa ilmaisua. Anttila tiivistää esteettisen havainnoinnin merkitystä kauniisti: "Vuorovaikutukseen biologisesti rakentuvat esteettiset periaatteet ja muodot yhdistävät ihmisiä ja rakentavat yhteisöjä." Näen taiteen ja luovuuden kautta toteutetun ilmaisun hyvin olennaisena osana ihmisenä elämistä. Toivon, että koneistuvassa maailmassa osaamme arvostaa itseämme ja esteettisen havainnoinnin merkitystä enenevissä määrin.

Taide voi luoda vuorovaikutusta ihmisten välille, mutta myös yksilön itsensä sisällä. Anttilan esille tuoma ajatus siitä, että "taiteellisessa toiminnassa ihminen voi käydä hiljaista dialogia itsensä kanssa", sai mieleni sopukoissa jotain kihinää, hyvää liikettä aikaan. Taide voi mielestäni olla edesauttajana kohtaamaan omia menneisyyden sisäisiä todellisuuksia ja herätellä muuttuneeseen nykyhetkeen tai mallintamaan ja visioimaan mahdollisia todellisuuksia ja näkemään kuinka itse toimisi sellaisissa todellisuuksissa. Olen käyttänyt sisäisen kohtaamiseni työkaluna ajatuksenvirran kirjoittamista runoa muistuttavaan muotoon. Tällöin olen antanut itselleni luvan kuvitella ja kokea jotain mitä ei ole, viedä todellisuutta pidemmälle. Tärkeää kirjoittamisprosessissa on se, että koen tekeväni "taidetta", koska se poistaa rajoitteet, jotka muuten kyseenalaistaisivat itseäni liikaa, eivätkä mahdollistaisi sisäistä liikettä. Jos kirjoittaisin ilman vapauden tunnetta, toistaisin vain itseäni.

Kohtaaminen on taiteessa ja taidepedagogiikassa yksi olennainen piirre, mutta kohtaamisen laatuja on monia. Ant-tila avaa Martin Buberin kolme kohtaamisen tapaa: Kohtaaminen voi olla tarkkailevaa, jolloin kohtaajalla on tietoinen positio tarkkailla ja analysoida kohdetta, tai katsovaa, jolloin katsoja antautuu vapaasti suhtautumaan kohteeseen, mutta tunnistaen olevansa siitä erillinen, tai tietoiseksi tulemalla, jolloin kohtaaja eläytyy kohdattavaan ja tulee siitä tietoiseksi syvällä tasolla. Mielestäni tietoiseksi tulemalla kohtaaminen on äkkiseltään haastavan kuulois-ta. Mutta jos tietoiseksi tulemista saa tehtyä onnistuneesti, on syntynyt jonkinlainen alitajuisempi yhteys, jolloin saman kohdattavan uudestaan kohdatessa yhteys aktivoituu helposti. Jos taas kohtaa tarkkaillen, joutuu käyttämään paljon ajatus- ja muistikapasiteettia, mikä käy rankaksi pidemmän päälle. Ja jos kohtaa katsoen, jää mielestäni kohtaaminen merkityksettömäksi. Toivon löytäväni keinoja synnyttää eläytyvää kohtaamisen yhteyttä yksinkertaisilla ja helpoilla työkaluilla. Luontaisesti kohtaan ihmisiä tarkkaillen.

Kohtaamisen syvyys tai pinnallisuus on esillä myös näkökulmassa, jonka Anttila nostaa kirjoituksessaan. Hän pohtii, että ihmisillä on luontaisesti syntymän jälkeen loppumaton tarve tuntea yhteyttä. Sikiö tottuu saumattomaan yhteyteen äitinsä kanssa, mutta yhteys katkeaa syntymässä. Anttila toteaa, että kun ihminen kasvaessaan ymmärtää erillisyytensä, hänen on mahdotonta kokea täydellistä yhteyttä enää sen jälkeen. Taide on kuitenkin erinomainen keino luoda yhteyttä niin tekijöidensä kuin kokijoidensa välille. Mielestäni yhteyden kokeminen vaatii myös ihmisenä kasvamista, sillä olemme jokainen erilaisia yksilöitä, ja jotta osaamme tunnistaa yhteyden kokemisen väyliä, meidän täytyy olla avoimia kokeilemaan ja menemään omalta mukavuusalueelta tuntematonta kohti. Rohkeus kokemiseen voi kasvaa oikeanlaisessa kasvatuksessa. Anttila perustelee taiteen tärkeyttä yhteyden kokemisen harjoittamisen välineenä. Hän kirjoittaa, että taiteen kohtaaminen harjaannuttaa meitä avoimuuteen ja muuntumiseen, mikä avaa meille mahdollisuuden valita avoin kohtaamisen tapa muuallakin elämässämme.

Lopuksi

Koska oppiminen on niin kokonaisvaltainen ja ympäristöstä vaikuttuva kokonaisuus, jossa kukaan ei voi täysin tietää, mikä johtaa mihinkin oppimistulokseen, minusta olisi tärkeää yhtäältä pitää yllä hyväksi todettuja käytänteitä mutta toisaalta, tai ehkä jopa ennen kaikkea, ylläpitää eläväistä monipuolisuutta kokemisen tasoilla. Tämä monipuolisen kokemisen ajatus sai minut pohtimaan, mikä minun oppitunneissani on oikeasti tärkeää ja mikä epäolen-naisempaa. Monesti huomaan keskittyväni tekniikan opettamiseen. Tekniikassa on hyvää se, että kun oppii tekniikan, saa työkalun omaan pakkiin, jota voi käyttää jatkossa. Mutta tärkeää olisi opettaa hyödyntämään työkaluja oppilaalle itselle mielekkäällä, yksilöllisellä tavalla. Ja vielä tärkeämpää on ylläpitää turvallista, mutta eläväistä, vaihtelevaa tunnelmaa, joka sallii yksilöille liikkumavaraa itsensä hahmottamiseen ja oman luovuuden löytämiseen. Tasapainoilu ryhmän turvallisuuden tunteen ja heidän uuteen ajatteluunsa tai tekemiseen herättelemisen välillä on haastavaa ja vaatii paljon herkkyyttä havainnoijana. Taidepedagogin on hyvä tunnistaa myös omat rajoitteensa, kuten Anttila nostaa esille. Pedagogin työ on tukea oppijaa, niin että oppimiseen liittyy positiivisia kokemuksia, vaikka taide saattaa herättää ei mielekkäitä tunteita. Pedagogi ei kuitenkaan ole terapeutti, vaikka auttaa kokijaa sanoittamaan kokemuksiaan eri tavoilla ja näkemään asioita uusissa valoissa.

Taiteen pedagogiikka Anttilan näkemyksen mukaan kuuntelevana ja dialogisena pedagogiikkana muistuttaa Esa Saarisen Filosofia- ja systeemiajattelu -luentosarjan (Aalto yliopisto) ideaa. Olen kuunnellut luentoja vapaa-ajallani, saavuttaakseni maadoittuneemman olotilan, jolloin muistan, mikä on aidosti olennaista ja mikä ei. Saarinen korostaa sitä, miten luentojen lopputulos on osallistujasta itsestään lähtöisin olevaa kehittymistä. Anttila esittää kirjoituksessaan, että taiteen pedagogiikka eroaa useimpien muiden alojen opettamisen käytännöistä, koska muissa aloissa opetuksen sisältö, tavoite ja keinot ovat ennalta määrätyt ja opettajaksi itsensä roolittanut henkilö tai taho on auktoriteettiasemassa. Taiteen opettamisessa kohtaava pedagogiikka luo peruskallion. Koen kuuluvani etuoikeutettujen yksilöiden joukkoon, joiden tehtävänä on huolehtia, että kehollisuus, aito, pysähtyvä ihmisten välinen kohtaaminen ja luovuuden kukkiminen ovat yhteiskunnassamme läsnä vielä oman elämäni jälkeen. Viimeiseksi nostan suoran lainauksen Anttilalta taiteen eheyttävästä merkityksestä, mikä mielestäni on kaikkein olennaisinta taiteessa: "Taiteen tiedon määrää ei voi mitata, eikä sen oikeellisuutta voi arvioida. Sen arvo tulee näkyväksi kohtaamisissa, joissa taiteen tieto tukee ihmisyyttä, eheyttää yhteisöjä ja muuttaa yhteiskuntaa."

TEKIJÄ Elina Vartiainen